PELON ANATOMIA

”Sisällissota on sodista julmin”, totesi isoäitini useaan kertaan. Näkemystään hän perusteli sillä, että sisällissota on nimensä mukaisesti sisällä maassa, kylissä, perheissä, kaduilla, kodeissa. Sitä ei pääse pakoon mihinkään, vaan sota on läsnä koko ajan ja kaikkialla.

Sisällissodassa ei ole sotatoimialuetta rintamineen eikä yhteistä vihollista, jota vastaan yhdessä tuumin puolustaudutaan. Koskaan ei tiedä, ketä voidaan epäillä vastapuolen kannattajaksi, pidättää tai ampua. Kenet vain voidaan hetkenä minä hyvänsä pakottaa mukaan taisteleviin joukkoihin. Kun oveen koputetaan, koskaan ei tiedä seisooko oven takana kuolema. Pelko on kaikkialla ja kaiken aikaa läsnä.

Isoäitini oli vuonna 1918 14-vuotias koulutyttö, kun juoksi kotipellolla luoteja pakoon. Hän tiesi, mistä puhui.

Sisällissodastamme puhutaan punaisten ja valkoisten terrorina. Sitä se olikin. Terroria. Nyt terrori on tullut maahamme uudessa muodossa. Eurooppaan on virrannut valikoimaton joukko pääasiassa miehiä, joiden taustoista eivät viranomaisetkaan tiedä mitään. Tuloksena oli ensimmäinen kuolemiin ja vakaviin loukkaantumisiin päätynyt teko Suomen Turussa. Pääepäilty oli jotakin aivan muuta kuin mitä viranomaisten papereihin oli kirjattu.

Turun tapahtumien jälkeen suomalaisten korviin kaadettiin monella suulla ulkoa opeteltu fraasi: Pelolle ei saa antaa valtaa.

Kaikki tietävät, vaikka osa kieltääkin totuuden ideologisista ja muista hämäristä syistä, että keskuudessamme on joukko terroriin valmiita epämääräisiä tyyppejä. Sen toi päivänvaloon Turun toripuukotus ja siitä selville saadut taustat, mikä ei tosin valistunutta kansalaista yllätä miltään osin.

Kansalaisia siltikin kehotetaan olemaan näyttämättä pelkoaan ja huoltaan, vaan tekemään toriostoksensa myös jatkossa pystypäin senkin uhalla, että jonakin päivänä kurkku katkeaa. Tai läheisille tapahtuu jotakin peruuttamatonta.

Vuosikymmenet on paasattu, että sotakentiltä kotoutuneet traumatisoituneet isät ja isoisät siirsivät traumansa sukupolvissa eteenpäin, koska vaikenivat kokemuksistaan. Kehotettiin puhumaan avoimesti tunteista eikä painamaan niitä syvälle sisälle. Miksi nyt yhtäkkiä pitäisikin lopettaa huolista ja tunteista puhuminen pelon lietsontana ja veneen keinuttamisena?

Yhden vastauksen sain viime sunnuntain Hesarin esseestä. Siinä kirjoittaja toteaa seuraavaa: ”Yhden asian uskaltaa jo varmuudella sanoa: Suomessa pelätään terrorismia enemmän kuin aiemmin, mutta yksikään yhteiskunnan tukipylväs ei murtunut toissa perjantaina. Demokratiamme ja pohjoismainen elämäntapamme ei ole uhattuna.”

Tämä tarkoittaa sitä, että me ihmiset olemme yhteiskuntaa varten eikä päinvastoin. Vaikka ihmisiä kuolee torilla, itsemurhapommiin tai autojen yliajamina, kuten muualla Euroopassa on tapahtunut, on silti tuhannen verran tärkeämpää, jotta yhteiskuntarauha säilyy rikkumattomana, eivätkä ihmiset pelkoineen levitä paniikkia tai murhetta poliitikkojen ja viranomaisten mieliharmiksi – mitähän siitä ulkomaillakin ajatellaan. Viis muutamasta ihmishengestä, ruumiskasoja on aina ollut.

Miksi sodista palanneet suomalaiset miehet eivät puhuneet tapahtumistaan eivätkä valittaneet liikoja? Siksi, koska he kokivat olevansa onnekkaita jäätyään henkiin ja osa vieläpä täysin fyysisesti vahingoittumattomina – toisin kuin kentille jääneet tai vakavasti invalidisoituneet taistelutoverit, isät, veljet, pojat, ystävät. Siksi.

Vielä ei kukaan ole sanonut sitä ääneen, että olemme sisällissodanomaisessa tilassa tai liukumassa siihen ainakin. Sekin aika vielä koittaa.

5 vastausta artikkeliin ”PELON ANATOMIA

Vastaa käyttäjälle Kari lahtinen Peruuta vastaus